Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy ulos oli vapaa.
Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.
He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka suuri aarre se on.
Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä polulla.
Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa Jumalan haltuun ja hyppää — hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.
YHDESTOISTA LUKU
Äidinsuruja
Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen Colombierissa ja sen ympäristöillä.
Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden, sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.
Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin, alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten isoäitinsä rintaa.