Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.
"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.
"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista, vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin vallassa!"
Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä tarkoitat? Vankinako?"
Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin, miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan, — kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."
"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä luo?" valitti kuningatar.
"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti, mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni sinulle tämän sanoman."
"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt minulle kaikki, mitä tiedät."
Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja miten kuningatar sitten yöllä pakeni.
Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.