Surullisesti pudisti Bertha päätään.
"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."
Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin, rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen lapsensa pois vankilasta vapauteen.
KAHDESTOISTA LUKU
Jumalan suojeluksessa
Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan, kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä, ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.
"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää. Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli, kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä, ennenkuin olemme metsän suojassa."
Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa, sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa, kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.
Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"
Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua, ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen. Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden kuningatartansa.