Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän tulella valaisi joka nurkkaa — ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.
Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi. Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää. Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse. He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat. Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat. He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa, mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin, alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.
Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin, missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.
Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.
"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio. Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."
Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:
"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."
Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina katsoivat molemmat munkkiin.
Tämä kuitenkin keksi neuvon.
"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet. Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää, eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi uskoa!"