Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin, kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.
Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja. Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.
Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä he hypähtivät pystyyn — mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, — niitä tuntui olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan, laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä suojelkoon!"
Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti — se oli Berengarin ääni!
Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja hajaantuivat eri tahoille.
"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.
"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.
"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.
"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.
"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki, ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"