Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti vaatteittensa sisäpuolella.
"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on kallis."
Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.
"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten sitä kädessään.
Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine, josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"
"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja, joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"
Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:
"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."
Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä auttamasta."
Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä Berengarin kostosta.