Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän vastuksenne eivät vielä ole lopussa."
Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti toiselle rannalle.
Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin metsäseutua kohti.
Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan, mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta. Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.
Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"
KOLMASTOISTA LUKU
Turvassa
Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään paljon löytynyt.
Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"
Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?