Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti heitä.
"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että minä tulin Gardalinnaan."
Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän seisahtui munkin eteen.
"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille, emme lainkaan mitään."
"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.
Piispan silmät kävivät suuriksi.
"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka, kansa raukka!" valitti hän.
"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman kautta. Hän on paennut."
Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy! Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"
Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän sanoi: