"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."
Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla. Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin. Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet Canossaan."
Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.
Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin lähtöä.
Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo. Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen kuin piispakin.
Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.
"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa selvän asiasta. "Heti Minciolle!"
Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.
* * * * *
Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin — mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli kalastaja noita molempia vieraita naisia.