"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän kysyi.
Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti, rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja Waltrud sanoi samoin.
Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut, teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille. Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.
He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien nojasi päätään tytön helmaan.
"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin", nyyhkytti hän.
Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.
"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"
"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet! Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni, kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"
Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."
"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.