Ei enää tullut kysymykseen lähettää vain joukkuetta, vaan kokonainen sotaväki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli päättänyt kerrassaan tehdä lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siinä päätöksessä häntä myöskin italialaiset lähettiläät vahvistivat, pyytäen, että hän antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan. Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etupäässä nuoren kuningattaren pelastamista ja häntä kohdanneen häväistyksen kostamista.
Komea oli se joukko, joka Oton johtamana lähti Italiaan. Yläburgundin tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; häntä varten oli kuninkaalla muita tehtäviä. Mutta useat ylhäiset ruhtinaat seurasivat häntä. Hänen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, hänen veljensä Henrik Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand. He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson läpi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sitä ennen lähtenyt pois kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa hän luuli olevansa varmemmassa suojassa.
Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sillä kaikki olivat jo väsyneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton oikeutta rakastavan, lempeän luonteen. Mielellään he tahtoivat taipua hänen valtikkansa alle.
Sillä aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien parissa, jotka hänen kärsimyksissään olivat olleet hänen tovereinaan. Kauan hän oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt jälleen Waltrudin ja ystävällisen rajakreivittären huolenpidosta ja hoidosta tervehtynyt, ja hänen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut entiselleen. Hän viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa huoneissa, jotka kreivitär oli hänen käytettäväkseen jättänyt. Hän tunsi, että hänen ympärillään oli rakastavia ja vieraanvaraisia ihmisiä. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin hän vankilassa kitui tai kuten takaa-ajettu otus sydän täynnä pelkoa pakeni pitkin metsiä ja maita, jopa oli lähellä nälkäkuolemaa. Usein se kaikki oli hänestä kuin pahaa unta.
"Waltrud", sanoi hän, "minusta tuntuu ikäänkuin olisin ihan toinen ihminen. Sinäkin olet mielestäni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyessä ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut nähdä kaikki kärsimykseni, olisin joutunut epätoivoon, mutta viisaudessaan Herra meiltä tulevat asiat peittää, sillä muuten emme kestäisi. Meillä on kyllin jokapäiväisistä huolistamme."
"Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttö. "Ja miten rasittava olikin jokaisen päivän hätä ja tuska! Mutta olemmehan myöskin joka päivä saaneet kokea Herran apua."
Adelheid nyökkäsi kyynelsilmin, osotteeksi että hän sen kyllä käsitti. "Liian helposti minä unhotin, että hän on armollinen ja laupias; usein oli katseeni epäilysten ja heikon uskon sumentama, sitä nyt häpeän. Katso, sydämmeni on täynnä kiitollisuutta siitä, että hän auttoi minua, että hän antoi sinut minulle seuraksi ja ystäväksi, lähetti uskollisen Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meidät kuoleman hädästä ja antoi meidän täällä saada hyvän suojapaikan. Mutta vieläkään en näe selvästi, vaan yhäti pyrkii mieleeni kysymys: Miksikä minun täytyi noin kovaa kärsiä? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta otettiin."
Hänen äänensä vapisi, kun hän Lotharista puhui, ja Waltrud syleili häntä lämpimästi. "Tiedäthän, hallitsijatar, että hän on onnellinen."
"Tiedän kyllä", jatkoi kuningatar, "enkä toivo rakastettuani takaisin maailmaan. Nyt voin jo myöskin katkeroittumatta ajatella niitä, jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria kärsimyksiä. Herra älköön heille sitä synniksi lukeko. Mutta minä nyt kuitenkin asustan täällä vieraitten keskellä, toimetonta elämää viettäen. Olen erossa lapsestani ja kansastani ja kysyn itseltäni: Miksi?"
Munkki oli huomaamatta tullut sisään ja kuullut Adelheidin sanat. Kuningattaren viittauksesta hän istuutui, ja lempeällä äänellään hän puhui näin: