"Emme aina, oi kuningatar, täällä alhaalla ymmärrä Jumalan johdatuksen tarkoitusta ja päämäärää. On paljon asioita, jotka vasta iäisyydessä meille selvenevät. Ja kuitenkin luulen, että me jo täälläkin voimme oman elämämme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista. Minä olen vähäpätöinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin tahdon alkaa itsestäni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mikä ennen näytti minusta onnettomuudelta, siitä nyt suuresti iloitsen."
"Niin, te minun uskolliseni olette minun tähteni saaneet kärsiä tuskia", sanoi hän liikutettuna, "ja se saattaa minut häpeämään, sillä enhän minä sellaista alttiutta ole ansainnut."
"Näe siis Herran armo siinä, että hän uskollisten ihmisten kautta on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikö jo tämä ole onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikö meidän tuottamuksemme ainoaan auttajaamme ole tällä ajalla vahvistunut? Eikö meidän uskomme häneen ole tullut lujemmaksi, meidän rakkautemme häneen suuremmaksi? Ainakin pitäisi niin olla", lisäsi hän. "Se on meidän jumalallisen kasvattajamme tarkoitus — mutta me olemme hitaita oppilaita."
Hetken perästä hän jatkoi: "Mikä Jumalan tarkoitus on ollut sinun ulkonaisen elämäsi suhteen, oi kuningatar, sitä emme vielä käsitä, mutta minusta näyttää, kuin piankin ilmenisi, että hän saattaa kaikki ihanaan päätökseen."
Vielä ei ollut mitään sanaa tullut rajakreiviltä Canossaan. Linnassa oli yksinäistä. Rajakreivitär ei ottanut keitään vieraita vastaan puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut siellä muutamia päiviä lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan.
Mutta eräänä päivänä tuli hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä loppu, kun joukko valioritareita ratsasti ylös linnan vuorta. Silloin odottavien sydämmet sykkivät kovemmin. Hetken perästä kuului linnanportilta tuttu merkki: rajakreivi itse tuli kotiin.
Suurella riemulla otettiin hänet vastaan. Onnesta säteilevänä riensi rajakreivitär häntä tervehtimään. Kreivi hyppäsi alas hevosen selästä ja sulki puolisonsa syliinsä.
"Minä tuon hyviä uutisia", huudahti hän iloisena. "Me tulemme Veronasta korkeata käskyä toimittamaan, mutta väsyneitä ja nälkäisiä olemme pitkän ratsastuksemme jälkeen. Anna meidän nyt nähdä, Griseldis, mitä kyökissäsi ja kellarissasi säilytetään ja saadaan toimeen. Sinun on myös toimitettava yösija meidän vieraillemme. Huomenna matkustamme eteenpäin. Missä on kuningatar?"
Rajakreivitär kiirehti edellä ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten tulosta, ja pian häntä seurasi rajakreivi, jonka mukana oli komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. Tämä oli Luitprand. Säteilevin silmin vastaanotti kuningatar nämä molemmat ylimykset, jotka kunnioittavasti hänelle kumarsivat.
Sen jälkeen he toivat esiin sanottavansa. Heidät oli lähettänyt kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa ystävällisiä tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa hänelle kallisarvoisen koristeen. Myöskin tahtoi hän ilmoittaa, että hän oli halukas ottamaan Adeiheidin asian omaksensa, sillä hän piti suurena kunniana päästä hänen vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea hän tahtoi rangaista konnaa. Mutta hänen toivomuksensa eivät tyytyneet vielä tähänkään kunniaan; hän pyysi kuningattarelta enemmän.