Luitprand oli esittänyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi ystävällisesti ja kyseli kaikkea, mikä lähinnä herätti hänen mielenkiintoansa.
Silloin Martti tuli sisään. Ilohuudolla hän riensi Luitprandia vastaan, ja ystävät syleilivät toisiaan.
Tämä oli iloinen päivä, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut linnassa vietetty. Pelkkiä onnellisia kasvoja näkyi siellä tänään. Paljon oli kysyttävää ja paljon kerrottavaa.
Luitprand kertoi, että kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja heidänkin oli seuraavana päivänä jälleen liityttävä sotajoukkoon. Sillä Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsensä Italian kuninkaaksi.
Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, hänen ankarasta oikeudenmukaisesta menettelystään rikollisia rangaistessa, mutta myöskin hänen lempeydestään ja jalomielisyydestään katuvaisia kohtaan. Edelleen hän kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja hänen vilpittömästä hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman jälkeen hänessä oli herännyt.
"On suuri onni saada palvella semmoista herraa elämänsä loppuun asti, enkä minä mitään muuta pyydä", sanoi hän lopuksi. [Historiankirjoittaja Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto käytti usein hänen kykyänsä lähetystöissä. Hän kuoli Otto II:n palveluksessa.]
Keskinäisessä juttelussa ystävänsä Martin kanssa ilmaisi hän vielä avonaisemmin ajatuksensa. "Enemmän kuin neljä vuotta on kuningatar Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksinäiseksi. Kauan hän katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt hän on hiljattain ruvennut käsittämään, että paras on seurata uskollisten ystävien neuvoa ja mennä uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle, kuin jalo, ylevämielinen ja nerokas…"
"… Ja hurskas kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syvällä vakavuudella. "Luitprand, tämä on arvoituksen selitys — noitten ihmeellisten teitten päämäärä, joita taivaan Herra on antanut hänen kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee tämän kautta varmemmaksi ja turvatummaksi. Ei ainoastaan hänen kotoinen onnensa; vaan kuningatar on viisaudella ja lempeydellä neuvoissa ja töissä oleva hänen apunansa vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heitä molempia!" lausui hän liikutetuin mielin.
Kuningattaren huoneessakin istui kaksi ystävystä tuttavallisesti keskustellen tärkeistä sydämmen asioista.
"Ah Waltrud, sydämmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein ymmärtänyt lähetin puhetta, niin kuningas pyytää minua puolisokseen. Tämä on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen. Mutta lisäksi ei ole vielä enempää kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin kuolemasta. Unhottaa häntä en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta kuollutta kohtaan, jos minä niin pian menen naimisiin toisen kanssa?"