"Hallitsijatar", sanoi tyttö, "jos autuaat taivaassa tietävät, miten heidän rakkaillensa käy täällä maan päällä — niin etkö luule, että Lothar enemmän kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkö luule, että hän siunaisi sitä, joka on pelastanut hänen yksinäisen leskensä suuresta hädästä ja tahtoo korottaa hänet sydämmensä valituksi ja valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi hän siunaisi ja kiittäisi häntä."
Hetken perästä hän jatkoi: "Kuten ystävätärtä olet minua aina kohdellut etkä kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua ystävänä puhutella. Unohtumattomina ovat äitisi sanat painuneet mieleeni, ne sanat, että me ihmiset olemme täällä maailmassa palvellaksemme, ja sinä ja minä olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua Herra nyt kutsuu korkeaan tehtävään, ja minun mielestäni sinun ei tule kieltäytyä. Elämäsi ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea ja vastuunalainen on oleva tehtäväsi, joka sinua odottaa, sen kyllä tiedän, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti on sanova: 'Hän on saattanut sen ihanaan päätökseen'."
Seuraavana päivänä vieraat lähtivät pois. Mielellään Adelheid ja Martti olisivat tahtoneet pitää Luitprandin luonaan, mutta hän sanoi: "Älkää pidättäkö minua. Minun täytyy kiirehtiä kuninkaani luo. Suuria asioita tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, ja minun täytyy kynälläni ilmoittaa jälkimaailman tiedoksi, mitä kristikunnan suurin hallitsija panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyvästi! Paviassa tapaamme toisemme jälleen."
VIIDESTOISTA LUKU
Kunnian kukkulalla
Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla; vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heillä syytä iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan tieltä yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu Italian kuninkaaksi, ja tänään piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja kihlajaiskemut vietettämän.
Reggiosta Paviaan vievällä tiellä liikkui loistava matkue. Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja hänen rinnallaan ratsasti ruhtinaallinen henkilö, Oton veli, Baijerin herttua Henrik. Hänet oli kuningas valioritarien kanssa lähettänyt Canossaan noutamaan kuningatarta kotiin hänen pääkaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista oli hänen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja Waltrud, ja vielä muitakin Reggiosta ja Veronasta.
Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellyttävään olentoon eikä poistunut hänen rinnaltaan. Olihan hänestä suuri kunnia, että hän sai saattaa veljensä luo hänen morsiamensa. Paljon oli hänellä kerrottavaa kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tyttäristään Garborgasta ja Hadwigistä [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksellä Adelheid kuunteli häntä. Mutta etenkin hän puhui Oton hyvyydestä ja jalomielisyydestä. Rehellisesti ja peittelemättä hän kertoi erehdyksistään, miten hän kerran toisensa perästä oli noussut vastustamaan kuninkaallisen veljensä valtiutta, joka hänestä oli liian ankara, mutta miten Otto aina oli antanut hänelle anteeksi, kun hän katui. Nyt hän vihdoinkin oli oppinut tuntemaan hänen uskollisen sydämmensä eikä enää koskaan tahtonut kapinoida häntä vastaan, sen hän vakuutti Adelheidille. Iloksensa ja tyydytykseksensä Adelheid kuuli kuningasta näin ylistettävän.
Kun he lähenivät Paviaa, virtaili heitä vastaan yhä suuremmat joukot iloisia ihmisiä. Jokainen tahtoi olla ensimmäisenä näkemässä kuningatarta ja sanomassa hänet tervetulleeksi hänen italialaiseen kotiinsa. He tunkeilivat aivan lähelle, jopa hänen ratsulleen asti, suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä ja tervehtivät häntä riemullisesti. Myöskin kuningatar iloitsi nähdessään jälleen kansaansa, jonka joukossa hän havaitsi monet tutut kasvot.
Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän näki kaupungin tornit ja huiput, ja hänen sydämmensä sykähteli lämpimästä kiitollisuudesta. Yön pimeydessä hän oli paennut kaupungista, ja nyt hän palasi juhlasaatossa!