Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niitä ystäviä, jotka olivat olleet hänelle hädässä avuliaita, ja mielellään oli Otto suostunut hänen toivomukseensa saada heidät vihkiäisjuhlallisuuksiin Paviaan. Siellä nähtiin, paitsi rajakreivitär Griseldistä ja muita uskollisia ylimyshenkilöitä, myöskin ne molemmat kalastajat, jotka olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heidät etsinyt ja heille vienyt kuninkaan kutsumuksen. Äärettömän onnellisia he olivat semmoisesta kunniasta, ja vielä enemmän kuningattaren ystävällisyydestä, kun hän uudelleen herttaisin sanoin kiitti heitä pelastuksestaan. Runsailla lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua.
Mutta kuningatar tuumieli, miten hän parahiten voisi palkita niitä molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kieltäymyksin, jopa uhraten oman henkensä vaaraan, olivat häntä palvelleet; kuningaskin katsoi luonnolliseksi, että heitä erityisellä tavalla oli kunnioitettava.
Niinpä tapahtui vihkiäisten jälkeisenä päivänä, kun suuri joukko kuningasparin uskollisia ystäviä ja kannattajia, ylhäisiä ja alhaisia, oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia suosionosotuksia, että viimeiseksi kaikista kutsuttiin myöskin Martti ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. Hämmästyneinä ja ujoina he lähestyivät, sillä heidän vaatimaton mielensä ei ajatellut palkkiota.
Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. Lähinnä Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teitä kiittää siitä, että hän tänään istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi. En koskaan voi kyllin teitä palkita kaikesta, mitä olette tehneet. Jos teillä on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sinä, Martti, puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sillä sinä olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sinä abbottina olisit sitä johtamassa."
Munkki kumarsi syvästi kuninkaalle: "Suuren suosion sinä osotat minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, nähdessäni sinut ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis jäädä siksi mikä olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnön, niin olkoon se tämä: Anna minun elämäni loppuun asti pysyä sinun ja kuningattaren läheisyydessä ja palvella teitä sillä lahjalla, jonka taivaan Herra minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin ystäväni Luitprand, mutta minä osaan pergamentille kirjoittaa käsikirjoituksia. Suo minun, oi kuningas, nöyryydessä palvella sinua vähäpätöisellä lahjallani."
Silloin Adelheidin silmät loistivat ja hän kuiskasi jotakin kuninkaalle.
"Sinun pyyntöösi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan elämä on, kuten tiedät, liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, missä kulloinkin itse tahdot. Mitä kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siitä lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit jäljentää Corveyn munkin kirjan ja myöskin pyhän raamatun latinaksi."
Tämä tarjous teki munkin hyvin iloiseksi.
Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sinä uskollinen tyttö, mitä sinä pyydät?"
Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin kuningattareen, mutta ei hän kuitenkaan mitään puhunut.