"Tiesikö hän, milloin höyrylaiva lähtisi?"
"Kyllä, se lähti eilen Plymouthista."
"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.
"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen, että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet teljettiin hoitolaan.'"
"Tuhat tulimmaista, niin kävi Stuart Mackenzielle!" ajatteli eversti.
"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten. Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato, jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä kuljettaa sieltä pois."
"Niin, se käynee päinsä", sanoi eversti. "Pitkältäkö latoon on?"
"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne tänään ketään tulee."
"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita, mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat — kaikki omiaan kiehtomaan koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän eteen.
Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja tuijotti levottomasti häneen.