»Oh ei», minä virkoin, »näin juhlivan kuninkaanpojan, joka nelisti kultaloimisella orhillansa valtateitä ja siroitteli lahjoja jokaiselle, ken vastaanotti, — oman aarteistonsa liikapaljoudesta. Minä seisoin tienohessa silloin, ja ne, jotka enemmän tiesivät, sanoivat:
»Se on lempi.»
13. ONNI JA MINÄ.
Vanha ystävä, minä pelkään.
Pieni rakas, mikä sinun on?
Olen niin nuori ja elämän pitkä tie on vasta edessäni.
Pelkäätkö, että suru tulee siellä sinua vastaan ja laskee raskaan taakkansa heikoille harteillesi?
Ei, sitä en pelkäisi, mutta minä pelkään, että suuri onni odottaa minua elämäntien varrella, ja sitä suurta onnea minä pelkään, — sillä minä en ole sitä ansainnut. Tiedän, että tulen työntämään sen pois. Ja minun sydämeeni koskee, kun ajattelen, että minun täytyy olla kova ja käyttää tylyjä sanoja minun onnelleni. Minun täytyy seisoa, kun onnenlinnan ovet minulle avataan, kuin pieni kerjäläistyttö, joka katselee paljaita jalkojansa, pudistaa päätänsä ja menee pois. Sillä ainainen huuto sisässäni: »Minä en ole tätä ansainnut», estäisi minua tuntemasta onnea, — vaikka olisin ottanutkin vastaan onnenlinnan. Turhaan kukkisivat kukat ja laulaisivat kultahäkeissä linnut. Minä näkisin vain oman kehnouteni ja kuulisin vain oman rintani tuomion äänen. — Ja murhe minun myötäni olisi astunut onnenlinnaan.
Ystävä, kuinka voisin olla niin julkea, että veisin sen sinne. Mutta pelkään, etten jaksa olla kovakaan ja käydä sen ohi, kun sieltä kuuluu huokaus: »Miksi hän hylkäsi»?
Ystävä, sitä ohitsekäymisen hetkeä minä pelkään, kun minun täytyy olla tyly minun onnelleni, eikä se onneni tiedä, että olen tyly — rakkaudesta.