Vanha ystävä, pyydä kanssani jumalia, että he eivät lähettäisi tielleni ystävää, joka olisi sitä täydellisesti, sillä se olisi suurempi onni kuin voin kestää, suurempi lahja kuin olen ansainnut, — ettei minun täytyisi itse työntää sitä pois.
14. MESTARI JA MINÄ.
Keskipäivän vaiheilla on tuntematon opettaja tullut kaupunkiin. Kaikki kansa on mennyt toreille kuullaksensa mitä hänellä on puhuttavaa.
Ihmiset, jotka asuvat katuni varrella, ovat kolkuttaneet ovelleni ja sanoneet: »Tule sinäkin katsomaan häntä, joka on hiljan tullut». Mutta minä olen vastannut: »Mitäpä minä siellä», pannut oveni säppiin ja antanut heidän mennä menojaan.
* * *
Katuja kulkeissani olen eksynyt sattumalta suureen kansanjoukkoon, joka oli kokoontunut kuuntelemaan häntä. Hänen äänensä oli syvä ja lempeä ja kantoi yli kaikkien päiden, aina sinne torin laidoille saakka, missä minä seisoin. Kuulin tahtomattanikin hänen sanansa — ja ääni sisässäni kuiskasi: »Noiden sanojen sanojaa sinä olet ikäsi etsinyt, siinä hän on». Mutta toinen ääni minussa virkkoi: »Kuinka olisin minä sitä odottanut, jota nämä juoksevat kuuntelemaan». Ja minä katsoin kansaa katujen vierillä, käännyin selin ja menin pois.
* * *
Läpi ovi-telkien ja verhottujen ikkunoiden tuli minun korviini kadulta huuto. Kuulin, että he olivat kivittäneet hänet torilla ja jättäneet sinne yksin. Silloin minä ilosta huusin, työnsin oveni auki ja juoksin sinne, minne he olivat unohtaneet hänet. Suutelin hänen haavojaan ja virkoin: »Suo anteeksi, Mestari, ylpeyteni, joka esti minua tuntemasta sinua heti».
15. MINÄ JA MINÄ.
Minä kiersin yksin kuin mielipuoli öisiä katuja synkän minäni kanssa. Silloin tällöin katsoi joku ohimenevä kummastuneena hurjaa kulkuani, mutta mitä minä siitä.