Aamusta iltaan ja illasta aamuun mietin minä sen oman minäni kurjuutta, se vei kaikki voimani, en jaksanut ryhtyä muuhun, siitä tuli minun ainoa työni. Toisinaan tylsistyin välinpitämättömään alakuloisuuteen, toisinaan nousi minussa hurja raivo ja syöksyin sen ajamana ulos. Vihasin itseäni, kirosin itseäni, olisin tahtonut lyödä sitä ja kiduttaa jokaista jäsentäni kuin fakiiri, — mutta sillä en olisi siitä päässyt. Viimein luulin löytäneeni sen päästön — itsemurhassa. Ilostuin siitä ja kulutin oudossa ilossani pitkät päivät. Mutta kun ensi riemu oli ohi, aloin ajatella — ja tunsin epäilyksen terävästi pistävän povessani: »Eikö se olisi vain ruumiini kuolema»? Ja minä tunsin, ettei se ollut se, jota kirosin ja jonka olisin tahtonut jalkaini alle tallata niin ettei se ikinä nousisi. Ei, yhtä elinvoimaiseksi se jäisi, jonka olisin tappaa tahtonut, vaikka ruumis makaisi valkeana maassa. Ja minä lähdin jälleen kiertämään kuin mielipuoli pitkin pimeitä katuja ja huusin hiljaiseen yöhön: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja kun huutoni oli laannut, jalkani juoksemisesta uupunut ja minä kuuntelin hiljaa oman sydämeni väsynyttä lyöntiä, tuli vähin erin jostain, en tiedä mistä, minun tietoisuuteeni uusi ajatus: Unohtamalla itsensä». Ja minä palasin sinä iltana kotiini kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.
* * *
Unohtamalla itsensä! Unohtamalla itsensä! Siitä on tullut nyt minun ainoa ajatukseni niistä ainoat sanat, jotka ovat sanomisen arvoisia. Se on sotahuutoni, jokapäiväinen päiväkäskyni, — mutta päivät tulevat ja menevät ja yhä on se täyttämättä.
Etsin epätoivoisesti jotakin, johon voisin elinvoimani antaa — päästäkseni siitä. — Mutta en löydä. Tahtoisin huutaa kanssaihmisilleni: »Voi, antakaa minun elää teidän tähtenne, — ettei minun tarvitse elää itseni tähden, teidän nimeenne — unohtaakseni oman nimeni», — mutta yksikään heistä — ei tarvitse minun elämääni.
Ja minun täytyy jäädä kahden itseni kanssa ja toistaa epätoivoissani sitä yhtä ja samaa kysymystä: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja vastata siihen alati:» Kyllä, unohtamalla itsensä». — Mutta sitä ei voi. Siinä totuus, tiedän sen, mutta se ei voi minua vähääkään auttaa. Yhtäkaikki täytyy minun alati kysyä samaa, vastata samaa — ja sanoa lopuksi se sama totuus. Ja minä alan uskoa ikuiseen piinaan.
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
Omistettu monille
16. HE JA MINÄ.
Joku tahtoi tulla tyrannikseni, — vaan minä vältin hänet.
Toinen kertoi olevansa vankini, — minä tahdoin hänet vapauttaa.