22. KUN RAKKAUTENI HERÄSI.
Silloin, kun en vielä tuntenut rakkautta enkä sinua, tunsin minä olevani kuninkaantytär, jonka sielu oli suuri ja rikas kuin isänsä valtakunta, ja minä kannoin korkealla päätäni.
Mutta kun sinä tulit ja rakkauteni heräsi ja tahtoi antaa sinulle ruhtinaallisia lahjoja, — silloin huomasin, että minun sieluni oli vain pieni kerjäläistyttö, joka ei voinut niistä ainoatakaan täyttää. Painoin pääni alas ja ojensin sinulle käteni hyvästiksi.
Älä käsitä väärin, ystävä, lähtöäni. Älä luule, että rakkauteni kuoli, vaikka ojensin sinulle käteni hyvästiksi, — sillä rakkauteni käskystä sen ojensin.
Ystävä, älä pyydä minua jäämään, vaan salli minun mennä, sillä minun sieluni on repaleinen kerjäläistyttö ja häpeää köyhyyttänsä rakkauteni edessä. Salli minun mennä ja vaatettaa se ja koota sille rikkauksia, jotta se voisi täyttää rakkauteni vaatimukset ja antaa ruhtinaallisia lahjoja.
Salli minun mennä, — sillä rakkauteni käskystä minä menen. Salli minun jättää sinut, — sillä sinulle elääkseni — minä Sinut jätän.
23. YHTÄ SIINÄ YHDESSÄ.
Me kuljimme rinnakkain, sinä ja minä, pitkinä pimeinä talvisiltoina, kun maa oli valkea ja taivas musta ja tähdet tuikkivat sen pimennosta niinkuin enkelien silmät. Katsoimme niitä yhdessä ja puhuimme siitä ikuisesta Yhdestä, josta me olemme osia, jossa olemme, elämme ja liikumme. Emme sanaakaan puhuneet sinusta ja minusta, niin kuin ei meitä olisikaan, — sillä mehän olemme yhtä siinä ikuisessa Yhdessä, jota ainoata molemmat pyrimme ymmärtämään.
24. LEMPEMME PUU.
Meidän lempemme on kuin elämä — ja elämä on kuin puu, joka työntää aina uusia oksia uusiin suuntiin. Silloin, kun me yhdessä pienen vesan istutimme, emme tunteneet muuta kuin onnen, — sillä siinä oli vasta yksi oksa. Älä luule, että se puu kuoli, vaikka tuska on tullut, — se on vain uusi oksa meidän lempemme puussa.