Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että kevät oli tullut.
Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.
Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.
Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.
Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän, ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi rehellisyyttä, kun sanot:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.
30. MUISTO.
Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni, en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli vain muisto. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.