Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli vain muisto. Vain kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.
31. SININEN SILTA.
Eilen katuja kulkeissani kuulin, että sinä olet rakentanut uuden sillan uuden ystävän luo ja luvannut sentähden polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Painoin pääni alas ja palasin alakuloisin askelin syrjäkatuja kotiini, — etteivät vastaantulijat näkisi silmiäni.
Sen kuulin minä eilen ihmisiltä. Tänään kirjoitit sinä:
»Huulemme tulevat vaikenemaan toisillensa, miksi, — älä kysy, — mutta sielumme eivät».
Pitääkö minun kiittää, vai pitääkö minun syyttää sinua siitä?
Sinähän olit luvannut, kuulin minä, polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Mitä olet tehnyt? Polttanut vain näkyvän, — jättänyt näkymättömän. Se on rikos, vastaa rehellinen ääni minussa. Siitä huolimatta yhdyn minä rikostoveriksesi ja kuljen hiljaa sinistä siltaa niinkuin ryöväri salakäytävää saarelle, joka on toisen oma.
Koetan puolustaa itseäni itseni edessä: »Sehän on vain unelmasilta ja vain sielumme sitä käyvät. Enhän pyydä mitään todellista». Mutta syvällä sisässäni minä tiedän, että unelmat ovat enemmän totta kuin todellisuus.
Ja kun minä istun yksin huoneessani, ja ajatukseni käyvät sinistä siltaa luoksesi, tunnen minä olevani varas, joka hiipii yöllä. Enkä minä tiedä, pitääkö minun kiittää vai pitääkö minun syyttää itseäni ja sinua tästä oudosta lemmestämme. Vai olemmeko syyttömät molemmat, syyllinen vain Jumala, joka sinisen sillan loi — tulenkestäväksi.