Mutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä, mitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei oikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen puolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi; ettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja oikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus muihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon kääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä raskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian pakkosiirtoloihin.
Lutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan kannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja enemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä. Seurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin nimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa pulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon puoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu luterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit etsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet oikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan — vanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet — venäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi sukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa rippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin taaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta seurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.
Kun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin niiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin pölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta oikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla noudattaa tuon uskonnon sääntöjä.
Semmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea nimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta puuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut. Ilmoituksissa oli esim. Andres — Andrei, Madis — Matwei, Juri — Georgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä on johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa venäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi Antonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila, Peetja Peter — Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta alkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa saivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun piirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä veljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet johtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille veljeksille saman nimen — Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei ollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi sai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn merkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa venäläisen papin nimiluettelon mukaan.
Suuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut siihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden vaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera myöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja pölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut semmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet lapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille papeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.
Mutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus vaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen, samoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin vuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi. Mutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa otettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille kasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin kasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion jälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin vaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli muutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta menivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen oikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.
Ennen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja venäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan sellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos joku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa vihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja venäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli miehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka semmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa häpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit peruuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen oli toimitettu.
Niillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui tuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että kihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän sukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet oikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten vihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja vaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset eivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.
Vihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä itsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He matkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus taskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun Tartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli vihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin. Kumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely vaati saksan kielen taitoa ja rahaa.
Köyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin tiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä. Eivätkä niin tehneet ainoastaan "venäläisiksi" pakotetut, vaan myös todelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan. Häänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja naapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille syntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset luterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin viraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää olleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista oikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin vihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.