"Luonnollista menettelytapaa" käyttäessään opettajat valittivat, että esineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä nimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä edemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn perustaa kouluun "museo" venäjän kielen oppimista varten. Talonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia pakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös tarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.
Venäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa laatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita talonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka, käpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita esineitä.
Venäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä laatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: "tshto takoje?" ja lapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin museoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla "tshto takoje"-huudoilla.
Museon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden käyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat, sillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat koettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin eri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen seinään kysymällä "tshto takoje?" niin muutamat luulivat sen merkitsevän: "opettaja heittää", muutamat taasen: "lintu lentää". Tai jos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin muutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi, merkitsevän: "opettaja haistaa hiirtä", muutamat taas: "hiiri haisee pahalta".
Niinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä mitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta vuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty luterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti käytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei tiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti uskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat useita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit näkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä väärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan niitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä, jotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka sen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi pastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle täytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule venäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään päin.
Kovana loukkauskivenä pastoreille olivat "mallikoulut" ja oikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina laskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin uskontotunnilla uruilla "kamarinskia", mutta pastorin vaikutus ei ulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja kuratorin virkoihinsa vahvistamia.
Näin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin myös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja koulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka, venäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä. Pojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin: "tshto takoje!" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.
VI. Kirkko.
Samoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä puhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä venälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron venäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se nautti täydellistä toimintavapautta.
Oikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja käänsi virolaisia "venäläisiksi", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille kruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun lupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit tekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon vaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin luterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri Toisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen uskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen. Venäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään, sillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10 tai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim. Muhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista eikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon kirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät luterilaisissa kirkoissa.