Nyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen vakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi personallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi keksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut kansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.
Oppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä tulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia venäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata, y.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien "venäläisten" poistaminen "sairaina", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet venättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla näkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset huudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi. Vörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen opettaja oli poistuville "sairaille" määrännyt heinäladon oleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui niin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat ladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin virasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.
Tärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja tyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin opettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein onnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat seikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja ensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä juttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut, paitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi tarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun ammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi hyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen kysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on hyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita parjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä. Ja kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten erotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän venäläistynyt.
Eräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten kansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä — tarkastajan sanojen mukaan — semmoista soittokonetta, mitä venäläiset kärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa mielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla "kamarinskia" ja itse lauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan helposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja sanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli erotetuksi.
Lisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia sosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa muita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen, laulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten kanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen tähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu. Sosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat, joiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat Marxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut jäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet oppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja aina tapasi vallankumouksellisia opettajia.
Mutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos opettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen taidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren, minkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen naama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha kelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.
Erotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin. Opettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän kielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia venäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi anomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin hän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.
Kyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää, mutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti. Tarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun korkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin kuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien koulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun nämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä vei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen lisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista tarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran poistaa tyhmimpiä oppilaitaan.
Tirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä. Vuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa, kuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti Tallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös yhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän kansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat Haberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista ajureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset koululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja lahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset eivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin varoista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he herrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian "Novoje Vremja" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä puhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo täydellisesti venäläistyneet.
Lopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi menettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia venäläistyttää. Tavan nimenä oli "luonnollinen menettelytapa" ja sitä käytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat vaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin Volperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin kirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille äidinkielellään selittää, että kysymys "tshto takoje?" merkitsee "mikä tämä on?", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa sanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään oppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja lasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat sitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa oppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.