Kun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille opetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä "hauskoja" lauluja. Onneksi ovat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä vanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka laulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he semmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet oppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta kasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten käyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille kurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori ja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että vatsansa töyssyivät.
Venäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan toinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus Tallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan koulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa yhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa kanne. — "Oletkos vielä poikamies?" kysyi tarkastaja. — "Kyllä", oli opettajan vastaus. — "Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta, vaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään rikosta eikä parjausta", selitti tarkastaja asiallisesti.
V. Venäjänkielinen opetus.
Kun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin joka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä ymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä, sillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja venäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä. Opettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät kuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta mahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan mukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä vuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei ollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja erotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.
Entiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla selitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin umpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska oppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä. Poskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä merkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi satunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin yleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille niitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä varoa.
Poskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla varustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen oppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa kuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka kuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät oppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy heidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu yksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista lauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä ja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa järjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että "sobaka laet na nishtshago" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): "koira haukkuu kerjäläisen päälle", niin hän johti siitä, että "na" merkitsee "kerjäläistä" ja "nishtshago" — "päälle".
Sitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei tulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille oman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli ukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan voi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa julkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe kerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on pussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki, luultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei kukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia nuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan venäjäksi: krestjanin svet — talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi saattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja arvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan. Opettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen äidinkielellä.
Suurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta sitä edemmäksi ei "valtionkielen" taito päässyt. Lapset itse keksivät keinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino levisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan kulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt opettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi: tshto takoje? — niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi silmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin svet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen rajoittui!
Mistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja lauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat ne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat tultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan kirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet numerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja löysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat tarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä saihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita vastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita tai kirjoista luetuita.
Viiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen Viron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi siihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin jokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin kerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.