Tarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä. Niistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen. Niinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja pakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan kelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta katsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.
Vieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia, joista maksettiin enemmän "provisionia". Tämä aiheutti sen, että virolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia, mitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä olivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman 10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.
Hallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi lahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi tuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500 opettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut. Niin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään tulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.
Opettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa, menivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi, että hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen, mutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.
Sen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan ahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän koulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa kutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme teidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme kruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän korkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan nimen.
Ehdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin virallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet palkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet kopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista kouluista.
Virolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina alhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta. Ainoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet täytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä tulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla pieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja puutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai elatuksensa.
Niitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan, tarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että tarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan osaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi maksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta kaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona. Osanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa opettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla kurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat maksoivat tarkastajalle joka vuosi "kurssiarentia" sekä rahassa että puutarhatuotteissaan.
Kansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat, niinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja ja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat. Mutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli tavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten opettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat maksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet mitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun rahan kanssa meni teille tietämättömille.
Opetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua ei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät kotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä kyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan selitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä että kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä verran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko kurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa omakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen toisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä tai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.