Pääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin. Kouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät venäläiset virkamiehetkin.
Tartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta keskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui kerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.
Melkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa vastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo koulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat kaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia venäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla venäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa, joita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset suoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä tilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat maksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien kustannuksista.
Samoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki korkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta tilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään koulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista ajoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä tulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille kouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja niin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen opettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain uskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita aineita opettivat heidän "apulaisensa", s.o. varsinaiset opettajat venäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana, eivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä puhumaan.
Sen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän kannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina tahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta tehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat takauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot vastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia koulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten kieltävät, y.m.
Pitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s. "kansanvalistusministeriön mallikouluja". Nuo olivat tavallisia kunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole kunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies. Muutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille annettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa. Kruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi sulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea talo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun opettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi uudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut nousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku kuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat mallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.
Tavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta ennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia sanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.
Ennen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän, piirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi mainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja ei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat venäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja lähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri. Ensinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä tilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä korkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi tarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä, viimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa, tirehtörin kaksi kertaa enemmän.
Mutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa lisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun oli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät rasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan silloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia. Muuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan tarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville ja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten tulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet, erotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi virassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua summaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin sotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.
Kansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos he 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat kruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan kuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli suuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää kansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta. Nuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi, otettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut heille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin heti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle summan rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa vuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin tuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle vähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten sotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan nostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan julkisesti.