Vaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin oikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin oli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten oikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.
Vuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä, jotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen että uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille vastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet petkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi lisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa kansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri. Mutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja tuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille virkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista toteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa hieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli oikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen piirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella oikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan piirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on köyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla. Ristin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat oikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin (Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta oikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista. Päävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään toista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan kirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja kansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.
Mutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään paremmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni riisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja käytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin kirkkotila on vieläkin palstoittamatta — lukuunottamatta sitä seikkaa, että uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella — ja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja henkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan varsin mitätön. — Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät myttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari sotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien jälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se päästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista vastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa, ettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos kysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin oikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää rangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien päätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä oikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on tuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse tositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat vakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa rikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin siirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta epäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin seurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta määrättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo lähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen kirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.
Olihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi panna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle vastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä pappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli voideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun ammattikouluissa.
Jurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen, jotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä naimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman kunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen jälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki heidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.
Mahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset papit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia, samalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai venäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien konnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen oppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi ihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein ansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin oikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. — Luterilaisilla papeilla ei tietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen lisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa välitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät aina samoina.
Vuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä tapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit päässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle. Yksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku papillisen avun hakija.
VII. Kunnallishallitus.
V. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron, Lätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s. siltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan korkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille saksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma virallinen viikkolehtensä "Maavalla kuulutaja". Kunnankirjurilta vaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat melkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.
V:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin lehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli saksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten pölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia. Vironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se lakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt aina ilmestyä.