Samana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien kunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen kirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä. Kirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan venäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja kunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat ahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan. Ja se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat viroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun kirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen tähden erotettuja y.m. semmoisia "kirjamiehiä", mutta nämä vaan turmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua vironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että kunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan lääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala venäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin kirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi oli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata uudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu. Toisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä läänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien, huvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa lääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla varmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa läänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat. Ilmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja kansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.
Senjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai palovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä vakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan lähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi kunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman laajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa kokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat menivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että lääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat, että hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta kaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan 1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko maksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat vastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei ollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että hallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino. Kunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin aina.
Ennen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli kunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä vastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan kielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä kirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen kirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali. Sellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli silloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa saksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.
V. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain polisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan "vanhempine;" apulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi "nuorempi apulainen" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa. Seuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien vaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin venäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen tarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle kuulunut, perustettiin "talonpoikaiskomissarien" virkoja.
Komissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen kirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten pöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä ymmärsi.
Mutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että pöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön päätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu korkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä nostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty suoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät kuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä kirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet asiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia, joille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri tietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea allekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna niin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen palkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen sisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan tarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein ajoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut virkamiehistöön.
Kun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä kiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää kunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko poistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja venäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.
Talonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne nauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit itse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat pieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos virkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin hänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta rasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että niiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä asetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse keksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun kuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille vahvistuksen hankkinut.
Kunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi, sillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten vaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin pitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat kunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.
Komissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian päättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus hyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko avuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät kansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia kirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta päästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen kirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.