Viron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää, sillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin sen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän viimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.
Sellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun Itätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan kielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät huolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan herättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat virolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan kielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet toimittaa.
Vasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä venäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja pastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli saksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat paronien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo käydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu venäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut sijaa.
Kaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut virolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Mutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole pelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän kielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.
II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.
Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.
Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin. Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät hyvin kaupaksi.
Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.
Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan sitä yhteisin voimin.
Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit antoivat, ei kukaan ottanut varteen.