Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m. sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.
Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi kieleksi.
Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.
Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos "valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos, siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja lukuisat rikokset.
Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.
Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.
III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.
Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää, keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista kenellekään enää hyötyä.
Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa. Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.
Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.