Sen tarkan päiväkirjan mukaan, jota Speranski virka-aikanaan Sipiriassa piti, oleskeli hän kauimmin, eri erissä, Sipirian hallinnon kahdessa pääpaikassa, Tobolskissa ja Irkutskissa, mutta teki näistä keskuspaikoista matkoja pienempiin paikkoihin, usein monen tuhannen virstan päähän. Siten kävi hän m.m. Kiahtassa, Kiinan rajalla. Ainoastaan Sipirian autiot itä- ja pohjoisseudut jätti hän käymättä. Seudulle saavuttuaan, toimeenpani hän n.s. revisioonin, se on hän tarkasti asianomaiset virastot, mitä seurasi vilpillisten virkamiesten rankaiseminen. Hän menetteli siinä tuntuvan ankarasti, mutta myös tahdikkaasti ja tarpeellisen varovasti. "On tarpeellista", kirjoitti hän ruhtinas Galitsinille, "jättää paljon pahaa ojentamatta ja tyytyä sen huomaamiseen ja keksimiseen, niin että se aikaa voittaen parempain määräysten kautta ja toisia henkilöitä virkoihin nimittämällä voi tulla parannetuksi." Speranski johti itse moninaisia ja vaivaloisia tutkimuksia, vastaanotti valituksia, kuulusteli todistajia ja asetti eri komissiooneja sellaisia asioita varten, joita muutoin ei ennätetty ratkaista. Hänen toimenpiteistään mainittakoon, että hän, erityisen keisarillisen valtuun nojalla, väliaikaisesti erotti virasta Irkutskin kuvernöörin, Treskinin, jonka virheet olivat suuremmat kuin muitten. Kuinka laaja tarkastus oli, voi arvata siitä, että kokonaista 73 tapausta, joihin 680 henkilöä oli sekaantunut, jätettiin lopullisesti ratkaistavaksi Pietarissa sitten kuin Speranski itse ja hänen asettamansa komissioonit jo olivat saattaneet loppuun paljon enemmän asioita. Keisariin alistettujen asiain lopullista ratkaisua johti myöskin Speranski, silloin senaattorina Pietarissa. Luonnollisesti aiheutti sellaisen rankaisun toimeenpano moitetta ja panettelua, mutta yleinen mielipide Sipiriassa ja puolueettoman yleisön keskuudessa oli, että Speranskin revisiooni oli täydellisesti suorittanut kaiken, mitä Sipirian silloiseen tilaan ja sen oloihin nähden oli voinut odottaa ja ettei kukaan sen kautta ollut enempää kärsinyt kuin mitä hän hyvin oli ansainnut.
Speranski huomasi kuitenkin itse, että tämänkaltaiset toimenpiteet ovat vaan väliaikaisia merkitykseltään ja että hänen tehtävänsä toinen puoli, ehdotuksen laatiminen Sipirian tulevaisuutta varten, oli vielä tärkeämpi. Sitä intoa, jolla hän antautui tähän tehtävään, todistavat useat Sipirian hallinnon ja yleisten olojen erilaisia osia koskevat erinäiset ehdotukset, jotka hän jätti keisarille ja jotka melkoiseksi osaksi ovat olleet Sipiriaa koskevain asiain myöhemmän lainsäädännön perustuksena. Ne olivat luonteeltaan vähemmin yksityiskohtaisia lakiehdotuksia kuin yleisin piirtein laadituita suunnitelmia lainsäätäjän johdatukseksi. Hallinnon edesvastuuntunnetta oli vahvistettava hallinnon suuremman keskittämisen ja kollegiaalisten muotojen, ainakin osittaisen, toimeenpanemisen kautta. Sipiriaan lähetettyjen kohtelua varten olisi uusi järjestys aikaansaatava, he kun tähän saakka olivat olleet virastojen kokonaan tarkastamattoman mielivallan alaisia. Speranskin ansioista tällä alalla mainittakoon, että karkoitettujen lapset ja muut jälkeläiset, jotka ennen olivat jääneet samaan tilaan kuin heidän isänsä, nyt saivat kansalaisoikeuden maalais- ja kaupunkikunnissa. Hän ehdotti myöskin uusia lakeja Sipirian syntyperäisen väestön asemasta, maaveroista, y.m:sta. Hänen ehdotuksensa uusiksi asetuksiksi sisälsivät kokonaista kolmetuhatta pykälää; työ, joka suoritettiin puolessatoista vuodessa jokapäiväisten juoksevain asiain ohella. Sitä paitsi oli hänellä aikaa valmistaa tieteellisiä tutkelmuksia erinäisistä Sipirian maantiedettä, tilastoa ja kansatiedettä koskevista asioista.
Itse Speranski ei, kun hänen tehtävänsä oli päättymäisillään, kuten useista lausunnoista huomaa, ollut tyytymätön saavutettuihin tuloksiin, mutta toiselta puolen olivat matkat Sipiriassa ja vaivaloinen elämä siellä melkoisessa määrässä heikontaneet hänen terveyttään. "Näköni käy heikommaksi", kirjoitti hän kreivi Nesselrodelle; "en voi enää tehdä työtä tulen valossa; olen tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi siitä kuin minun oli ilo ottaa Teidät vastaan Pensassa". Henkilöt, jotka kohtasivat hänet sitten kuin hän oli lähtenyt Sipiriasta, sanoivat, että hän oli siinä määrin vanhentunut, että häntä tuskin voi tuntea. Ei ihmeellistä sen vuoksi, että hän mielenkiinnolla odotti hetkeä, jolloin hän keisari Aleksanterin lupauksen mukaan saisi palata Pietariin, jota myöskin hänen lopullinen hyvittämisensä olisi seuraava. Hänen elämäkertansa kirjoittaja, paroni Korff, lausuu että tämä hänen ikävöimisensä Pietariin vähitellen muuttui moraaliseksi sairaudeksi, kävi painostavan koti-ikävän kaltaiseksi, joka täyttää ihmisen koko sielun ja määrää kaikki hänen tekonsa ja toimensa. Hän esittää otteita Speranskin Sipiriasta ministereille ja itse keisarille lähettämistä kirjeistä, joista Speranskille omituinen levottomuus tässä asiassa selvästi kuvastuu. En kerro laajemmalta tästä kirjevaihdosta. Olkoon ainoastaan mainittuna, että hän oli toivonut saavansa lähteä Sipiriasta keväällä tai viimeistään syksyllä 1820, mutta että hän suureksi mielikarvaudekseen keisarin määräyksen mukaan sai ryhtyä matkaan vasta helmikuussa 1821. Maaliskuun 22 p. 1821 hän saapui Pietariin. Hänen päiväkirjamuistiinpanonsa ilmaisevat seuraavin lyhyvin sanoin hänessä silloin vallinneet tunteet: "Päivälliset Tsarkoje-Selossa. Kohtaus Elisabetin kanssa. Millainen kohtaus! Kuinka moninaisia huolia? Illalla Pietarissa. Minä läksin maaliskuun 17 p. 1812, palasin maaliskuun 22 p. 1821. Minä vaelsin yhdeksän vuotta ja viisi päivää".
Speranskin toivo saada, Pietariin palattuaan, entinen tuttavallinen suhde keisari Aleksanteriin ja siten täysin selville vastoinkäymisensä syyt, ei kuitenkaan toteutunut. Speranskin palatessa Pietariin oli keisari poissa parhaillaan kestävässä Laibachin kongressissa. Hän palasi sieltä Tsarkoje Seloon toukok. 26 (kesäk.7) ja Speranski toivoi nyt heti pääsevänsä hänen puheilleen, mutta viipyi kesäkuun 6 (18) päivään, ennen kuin keisari otti hänet vastaan. Kesäkuun 9 (21) päivästä työskenteli hän keisarin kanssa melkein joka viikko Sipirian asioissa, mutta vasta elokuun 31 (syyskuun 12) p. lausui keisari muutaman sanan menneisyydestä. Tämän keskustelun sisällys ei ole lähemmin tunnettu, mutta keisari lienee siinä ainoastaan lausunut sen toivon, että se, mitä oli tapahtunut, jäisi unhotukseen, minkä vuoksi Speranski ei saattanut ryhtyä asiaan lähemmältä tai saada mitään selitystä aikaan. Tunsiko keisari mahdollisesti omantunnonvaivoja suhteestaan Speranskiin tai epäilikö hän häntä vielä jollain tavoin? Tähän kysymykseen on vaikea vastata, mutta varma on, että Aleksanteri hallituksensa jälellä olevina vuosina pikemmin vetäytyi pois Speranskista kuin läheni häntä. Kun Sipirian asiat oli esitetty, pääsi hän yhä harvemmin keisarin puheille, vuosina 1824 ja 1825 ei ainoatakaan kertaa. Hovitanssiaisissa keisari ei puhutellut häntä. Kuvaava on juttu, että keisari, kun hän kerran ikkunastaan Tsarkoje Selossa näki Speranskin hovipuutarhassa kävelevän yhdessä Kapodistrian, Jermolowin ja Tsakrevskin kanssa, antoi näitten herrain ymmärtää, että hän ei mielellään soisi heidän olevan Speranskin seurassa.[23] Muutamat mutkattomat sanat hänen puoleltaan Speranskille olisivat riittäneet, mutta niitä hän ei koskaan löytänyt; ja hän kuoli ilman että hän oli sopinut entisen suosikkinsa kanssa, ilman että hän tälle selitti hänen onnettomuuksiensa syitä.
Että Speranski näin ollen ei uudelleen päässyt valtakunnan johtavain miesten joukkoon, on luonnollista. Hän nimitettiin, Pietariin palattuaan, senaattoriksi, vapautettiin kenraalikuvernöörinvirasta maalisk. 22 (huhtik. 3) p. 1822, ja käytettiin häntä sen jälkeen eri komiteain jäsenenä. Tärkein oli Sipirian komitea, joka oli olemassa vuoteen 1838 ja, Speranskin vaikutuksesta, pani toimeen useita hänen suunnitelmiaan Sipirian hyväksi. Muutoin otti hän osaa uuden siviililain jatkuvaan työhön sekä sotilas-, raha- ja hallinnollisia asioita varten asetettuihin komiteoihin, mutta yleensä hänellä niissä ei ollut tärkeintä osaa. Häntä pidettiin, silminnähtävästi ei ilman tarkoitusta, silloisten valtiomiesten toisessa rivissä.
On omiansa herättämään hämmästystä, että Speranski, joka kuitenkin oli ollut vapaamielisten aatteiden lipunkantaja, näille aatteille jyrkästi vihamielisen keisari Nikolain aikana pääsi huomattavampaan asemaan kuin Aleksanteri I:n viimeisinä vuosina. Satunnainen seikka vaikutti osaltaan siihen. Kun Nikolai, keisari Aleksanterin äkillisen, marraskuun 19 (joulukuun 1) p. 1825 tapahtuneen kuoleman jälkeen, vihdoin suuren epäröimisen jälkeen päätti julistuttaa itsensä keisariksi, jätti hän historiankirjoittaja Karamsinin laadittavaksi manifestin siitä. Tämä kirjoitti ensimmäisen suunnitelman, mutta kääntyi Speranskin puoleen, jota vastaan hän ennen oli esiintynyt vihamielisesti, vaan jota hän nyttemmin oli oppinut pitämään arvossa, pyynnöllä että tämä, valtakunnallisten asiakirjain laatimiseen tottuneempana, viimeistelisi keisarillisen julistuksen muotoa. Siten tuli Speranski jossakin määrin läheiseen suhteeseen keisariin tämän hallituksen alusta saakka. Hän määrättiin tuomioistuimen jäseneksi, jonka oli tuomittava joulukuunkapinan v. 1825 alkuunpanijoita, n.s. dekabristeja, toimi, jonka hän täytti syvällä murheella, sen vuoksi, että muutamia hänelle läheisiä henkilöitä oli syytettyjen joukossa. Kuitenkin kerrotaan muutamia Nikolain lausunnoita, jotka osottavat, että keisari aluksi ei ollut vapaa jonkillaisesta epäluulosta häntä vastaan ja että panettelu oli syyttänyt häntä yhteydestä joulukuun miestenkin kanssa. Kun keisari huomasi, kuinka kunnollisesti ja uskollisesti Speranski suoritti kaikki hänelle jätetyt tehtävät, alkoi hän kuitenkin osottaa hänelle ystävyyttä, joka vihdoin muuttui todelliseksi rakkaudeksi.
Keisari Nikolain huomio kiintyi heti epäkohtiin Venäjän oikeusolojen alalla, jotka Aleksanteri I:n hallituksen aikana olivat jääneet muuttamatta, sillä yhä olemassa oleva lakikomissiooni, jonka puheenjohtajaksi Speranskin jälkeen paroni Rosenkampf oli tullut, oli vajonnut täydelliseen toimettomuuteen. Keisarin ensimmäisiä toimenpiteitä oli lakikomissioonin perinpohjainen muodostus, joka tammikuussa 1826 sai nimekseen H.K. Majesteettinsa oman kanslian toinen osasto. Tämän osaston johto uskottiin Speranskille, joka todella yksin olikin siihen täysin pätevä. Omituista on, että hän ei saanut sen osaston päällikön nimeä, vaan nimellisesti toimi sen jäsenenä, ja että häntä vasta vuodesta 1838 alettiin kutsua sen presidentiksi. Kenties juuri hän itse tahtoi välttää arvonimeä, joka uudelleen olisi saattanut herättää kateuden ja panettelun. Hän sai muitakin tehtäviä, joita on tapa uskoa Venäjän valtakunnan senaattoreille; mutta päätehtävä oli kuitenkin suuri lakityö, johon hän antautui tarmolla, joka on hämmästyttävä miehellä, joka lähestyi kuuttakymmentä, vaivoista ja vastuksista rikkaan elämän jälkeen.
Hän luopui nyt kokonaan siitä periaatteesta, joka oli ollut johtavana uuden siviililain ehdotusta laadittaessa hänen edellisenä mahtiaikanaan, kun hän oli tahtonut panna toimeen puhtaasti tieteelliselle pohjalle perustuvan, historiallisesta kehityksestä riippumattoman oikeusjärjestelmän. Päinvastoin tahtoi hän asettua niin läheiseen yhteyteen kuin mahdollista Venäjän vanhan oikeusjärjestyksen kanssa, koota ja järjestää vanhastaan voimassa olevat säädökset ja niistä johtaa yleiset oikeusperusteet. Hän tahtoi siis menetellä historiallisesti ja vaikuttaa ennemmin järjestäjänä kuin reformaattorina. Siten loi hän kaksi Venäjän oikeusoloille erittäin tärkeää teosta: Täydellisen lakikokoelman, joka alkoi tsaari Aleksei Mihailovitshin ajoilta, siis 1600-luvun keskipalkoilta ja ulettui keisari Nikolain valtaistuimelle nousemiseen saakka, ja järjestelmällisen lakiteoksen, Svod sakonow. Edelliseen teokseen kuului 45, jälkimmäiseen 15 nidosta. "Ei kukaan", huomauttaa paroni Korff, "ole voinut kieltää lakikokoelman hyötyä. Tämä kokoelma on kallisarvoinen aarre sekä nykyiselle että tulevalle lainsäädännöllemme sekä kahden viime vuosisadan historiallemme. Venäjä oppi vasta sen ilmestyttyä tuntemaan lakinsa." Sitä vastoin arvostelu "svodista" ei ollut yhtä yksimielinen. Monen mielestä oli se liian lavea, varsinkin siinä suhteessa, että siihen oli otettu monta erilaista ajanjaksoa, joitten oikeuskäsitettä oli ollut mahdoton sovittaa yhdeksi järjestelmäksi. Osaksi noudatti svod liian kirjaimellisesti vanhain lakien tekstiä, käsittämättä oikein niitten henkeä ja olemusta. Toisin kohdin erosi se niistä ja toi uuden, vanhasta eroavan katsantokannan. Sellaisia muistutuksia saattaa luonnollisesti aina tehdä tämän kaltaista laajaa järjestelmällistä teosta vastaan. Mutta siitä huolimatta oli svodin ilmestyminen ääretön askel eteenpäin Venäjän oikeuskehityksen historiassa. Vasta nyt kävi Venäjän oikeuden tutkiminen mahdolliseksi. Siihen saakka oli lakien sisällys ja tarkoitus ollut muutamain harvain valittujen salaisuus, joilla yksin oli ollut tilaisuus tunkeutua eri määräysten paljouteen; mutta nyt ne olivat yhtenäisessä, loogillisessa järjestyksessä, joka elävänä aineksena voi sulaa kansan oikeuskäsitteeseen. Muutoin ei Speranski itse suinkaan pitänyt svodia loppuun suoritettuna teoksena, vaan oli sitä hänen mielestään yhä parannettava ja täydennettävä.
Suunnattoman suuren lakiteoksen työ tapahtui siten, että Speranski ensin laati jokaisen sen osan suunnitelmat, sitten jakoi työn aputoimittajiensa kesken, joiksi oli valittu Venäjän etevimpiä lakimiehiä ja lopullisesti tarkasti, korjasi ja järjesti kaiken, mikä siten oli valmistettu. Joka ilta kokoontuivat toimittajista vanhimmat Speranskin luo suunnitelmineen, jotka nyt luettiin julki ja tarkastettiin, niin että tuskin rivikään 15:ssä osassa jäi häneltä tarkastamatta. Näistä kokouksista, joissa Speranski aina oli vilkkaasti huomaavainen ja innostunut, vaikka ne usein kestivät puoliyöhön, tuli koulu valtiomiesten ja lainoppineitten kehittämiseksi, eivätkä osanottajat voineet sittemmin koskaan unohtaa, millä aaterikkaudella Speranski käsitteli esilletulevia asioita. Työ edistyi niin nopeasti, että historialliset suunnitelmat voitiin kesällä 1827 esittää keisari Nikolaille, joka jo nyt kutsui työtä monumenttaaliseksi ja palkitsi Speranskin Aleksanteri Newskin ritarikunnan merkillä hohtokivineen sekä korottamalla hänet todelliseksi salaneuvokseksi. Sitten seurasi lakikokoelma, jonka painattaminen päättyi keväällä 1830, sekä vihdoin svod, jonka painatus päättyi lopulla vuotta 1832.
Tammikuun 19 (31) p. 1833 oli keisarillinen senaatti kutsuttu kokoon ylimääräiseen istuntoon keisarin itsensä johdolla, joka persoonallisesti oli suurella harrastuksella seurannut suuren lakiteoksen valmistumista. Senaatinsalin pöydällä olivat lakikokoelma ja svod paksunidoksisiin kasoihin ladottuina. Puheessa, jota kesti toista tuntia, esitti keisari oman kansliansa toisen osaston suorittaman työn luonteen ja laajuuden, missä määrin hän itse oli siihen ottanut osaa sekä mitä tärkeitä seurauksia hän siitä odotti. Sitä seuraavasta keskustelusta johtui päätös, että svodin pykälät pantaisiin perustukseksi oikeusasioita ratkaistaessa, kuitenkin niin, että sen lainteksti olisi viittauksena lähteisiin, mutta ei astuisi niitten sijalle. Istunnon lopussa kutsui keisari Speranskin luoksensa, sanoi hänet Tribonianuksekseen ja otti, häntä syleiltyään, oman Andrean ritarikunnan merkkinsä ja antoi sen hänelle. Hyvitys, jota Speranski oli tavoitellut, suotiin hänelle siten vihdoin mitä juhlallisimmassa muodossa.