Sen jälkeenkin käytti Speranski aikansa lakitöihin. Hänestä tuli, kuten sanottu, 1838 lakiosaston presidentti ja keisarillisen kanslian toisen osaston päällikkö, jonka kautta hän sai ulkonaisen arvon, sen aseman mukaisen, mikä hänellä todellisuudessa jo kauan oli ollut. Se kodifikatsioonikomitea, joka 1835 asetettiin Suomen lakien kokoamista varten, oli Speranskin johdon alainen siten, että sen puheenjohtaja, Walleen, joka kolmas kuukausi antoi hänelle kertomuksen komitean toiminnasta. Se oli Speranskin ja Suomen välinen viimeinen kosketuskohta. Muista hänelle uskotuista tehtävistä mainittakoon, että hän oli perintöruhtinaan, sittemmin Aleksanteri II:n, opettajia ja että hän sen vuoksi laati täydellisen lakitieteellisen oppimäärän nimeltä "keskusteluja", joita hän elämänsä lopulla viimeisteli ja jotka hän aikoi julaista. Kuolema keskeytti työn, mutta hänen "käsikirjansa" ilmestyi kuitenkin epätäydellisenä 1845 ja todistaa jälkimailmalle mielenkiintoa herättävällä tavalla hänen korkeaa kantaansa lainoppineena.
Speranskin elämän viimeiset vuodet kuluivat hiljaisessa ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen perheellisten olojensa merkillisin tapaus oli, että hänen hellästi rakastettu tyttärensä Elisabet 1822 meni naimisiin sittemmin senaattorin Aleksanteri Frolow-Bagrejewin kanssa. Heidän vanhimmasta pojastaan tuli vaarin erityinen suosikki, jolle tämä joutohetkinään opetti latinan kielioppia. Huomattava kunnianosotus tapahtui hänelle, kun keisari Nikolai tammikuun 1 p. 1839, mikä oli hänen syntymäpäivänsä, korotti hänet kreivin arvoon. Viittauksella nimeensä ja vaiheisiinsa otti hän kilpilauseekseen sanat: sperat in adversis — toivoo vastoinkäymisessä.
Siihen aikaan olivat Speranskin ruumiin voimat jo melkoisesti vähentyneet, mutta heikontumattomin sielunvoimin hän kuitenkin suoritti tavalliset työnsä. Helmikuun 7 (19) p. 1839 sairastui hän äkkiä ja vaipui kuolemaan 11 (23) p. helmikuuta hurskaana ja nöyränä viime hetkeensä saakka, tyttärensä, vävynsä ja muutamain läheisten ystäväin ympäröimänä. Hänen hautajaisiinsa, jotka tapahtuivat suurella juhlallisuudella, otti keisari Nikolai osaa. Kyynelsilmin heitti hän kourallisen multaa arkun päälle.
Huomattavia ovat ne sanat, jotka keisari kohta sen jälkeen keskustellessaan paroni Korffin kanssa lausui. "Kaikki eivät ymmärtäneet Mikael Mihailovitshia, eivätkä kaikki myöskään osanneet häntä oikein pitää arvossa; alussa erehdyin minä kenties enemmän kuin muut siinä suhteessa. Minulle oli kerrottu niin paljon hänen epävakaisista aatteistaan, hänen suunnitelmistaan, panettelu uskalsi koskea häneen joulukuun 14:nnen päivän tapahtumastakin. Mutta sittemmin haihdutti aika ja kokemus minusta kaiken tämän panettelun vaikutuksen. Sain hänestä uskollisimman ja innokkaimman palvelijan, jonka tiedot olivat mitä laveimmat, kokemus mitä suurin ja työkyky koskaan pettämätön. Nyt tietävät kaikki mitä minä, mitä Venäjä olemme hänelle velkaa, ja panettelijat ovat kauan olleet ääneti. Ainoastaan yhden nuhteen voisin tehdä häntä vastaan, nimittäin hänen mielialansa veli vainajaani kohtaan; mutta siinäkin, vihdoin…" Tässä vaikeni keisari, lausumatta ajatustaan loppuun, mutta huomata voi kuitenkin, että hänellä oli kauan ollut epämääräinen etuluulo Speranskin suhteesta keisari Aleksanteri I:seen.
Speranskin paperit antoi keisari sinetitä paroni M.A. Korffin kautta ja lausui aikovansa asettaa eri komitean niitä tarkastamaan, hän kun piti niitä erittäin tärkeinä.
Keisari vielä usein puhui korvaamattomasta vahingostaan. Niinpä hän kerrankin lausui:
Onnettomuudeksi kohtasi meitä tämä vahinko hetkenä, jolloin meillä vielä olisi ollut niin paljon yhdessä hänen kanssaan loppuun suoritettavana. Puola, Suomi, Itämeren maakunnat odottavat vielä lakikirjojaan; rikoslakimme välttämättömästi kaipaavat tarkastusta, johon jo olimme aikoneet ryhtyä; ken on kaikissa näissä tehtävissä korvaava Speranskin viisauden, tiedot ja uutteruuden.[24]
Speranskin kuoltua kirjoitti Magnitski ihmettelyä ja kaipausta uhkuavan muistokirjoituksen hänestä nimeltä Magnitskin ajatukset kreivi Speranskin haudalla,[25] joka ilmestyi ensi kerran 1843 ja sittemmin on uudelleen julaistu.[26] Samallaista D.P. Runitshin laatimaa kirjoitusta kohtasi painoeste — sensorin mielestä ei, näet, vuonna 1839 vielä ollut sopiva aika kirjoittaa Speranskista — mutta on se myös joku aika sitten julaistu.
Suomen yliopistossa heräsi joku aika Speranskin kuoleman jälkeen kysymys hänen muistojuhlansa viettämisestä. Siitä ilmoittaa konsistorin pöytäkirja syyskuun 28 p:ltä 1839 24 §:ssä seuraavaa:
Herra rehtori ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä, yliopiston virkaatekevä kansleri, ministeri-valtiosihteeri y.m. kreivi Rehbinder, kysymyksen noustua siitä eikö yliopiston olisi pidettävä muistopuhe yliopiston entisestä kanslerista, todellisesta salaneuvoksesta Mikael Speranski vainajasta, siihen oli suostunut ja lausunut toivomuksenaan, että professori Tengström tilaisuudessa esiintyisi puhujana sekä että mainittu professori siihen myöskin oli suostunut.