"Juko hoi … tinun äiti tano … te tano jotta … jotta te tano, jotta hän ei anna enää tinulle tittii."
Juko ei käsittänyt asiaa selvästi, mutta vaistomaisesti hän toki alkoi nyt aavistaa, että joku juoni on häntä vastaan punottu. Siksipä hänestä tuntuikin Vikun ilmotus jonkunlaiselta ilkkumiselta. Hän suuttui poikaan hieman, katsoi siihen vakavasti, kädet housun taskussa ja jo antoi vastaan, vihastuneena murahtaen:
"Mikät tinä itte olet!… Kun ei ole vielä houtujakaan jalattati!"
Viku nauroi, suu irvellään, leveästi, kuin ilkkuen, nosti sitte mekkonsa helmaa ja kehui: "Mutta onpa mekko!"
Hän kyyristyi kuin jotain tekemään, oli hyvällä tuulella ja jatkoi kehumistaan:
"Ja itällä on tarkahoutut ja titte … ja titte", tapaili hän jotain muutakin. Kepu tuli uteliaaksi ja auttoi:
"Ja mitä sitte … sillä isälläsi on?"
"Tillä on vaikka mitä!" kerskasi siihen Viku, ylväänä isänsä rikkauksista.
"Onko vaikka lakrissiakin … ja rinkeliä … ja mesileipää ja ihan vaikka mitä?" luetteli Kepu kuin jotakin kysyäksensä. Juko murjotti äsken kuulemaansa asiaa hautoen. Viku myönsi umpimähkään:
"On tiliä … ja Vornaten akalla on pieni vauva."