Juko kuunteli epäluuloisena, ikäänkuin mieltänsä myrryttäen. Mutta Kepu joka oli jo kuullut Vornasen Liisan pikkupojasta puhuttavan, tarttuikin asiaan, kuten tuttuun aiheeseen ja suurenteli:
"Ja nyt kun se Vornasen Aku sitä lasta souvattaa… Ja se kun oikein huutaa, se lapsi, niin sitte se Aku!…"
Viku aivan kykistyi nauraa hihittämään, kädet mekon taskuihin pistettyinä. Hän ei itsekään tajunnut, mille hän nauroi ja kopeilikin jo, jotain ylimalkaista kehuttavaa tapaillen, ylväästi:
"Ja titte kun te… Voi, voi!" loppuivat ajatukset kesken. Kepu silloin riehahti:
"Pojat! … Mennäänpäs katsomaan sitä Vornasen lasta!"
"Mennään!" ihastui Viku ja he lähtivät juosta pinkaisemaan Vornasen mökille, niin että Vikun mekon helmat vain heiluivat. Juko jurotti edelleenkin, mutta nähtyänsä, että toiset eivät häntä odota, läksi hän juosta tökertämään perästä. Ja osaksi siitä syystä, koska hän tajusi, että varsinainen huuto nyt ei auta, osaksi kun ei päässyt oikeaan alkuun, juonitteli hän kuin yksiksensä: leuka tärisi juoksun tahdissa ja samassa tahdissa väyvätteli hän puoli-itkien, kuin ajatuksettomana.
"Väy … väy … väy … väy!"
* * * * *
Vornasen Aku oli Kepun ikäinen. Aluksi oli hän uuden veljensä tulosta riemastunut, mutta jouduttuansa nyt sitä souvattamaan, oli hän muuttanut mielipiteensä. Uusi tulokas oli hänestä nyt jo aivan tarpeeton perheen lisä. Aivan kiitolliseksi oli hän tullut jo isäänsäkin kohtaan, kuullessansa sen kerrankin uuden tulokkaan itkiessä ikäänkuin nuhtelevan äitiä, huomauttaen:
"Sen siihen vielä piti viskata!… Ikäänkuin tästä entisestäkin vekarasta jo ei olisi ollut kylliksi ristiä!"