Nyt hän taas souvatteli veljeänsä. Tuvassa ei ollut ketään muita ja ajan kuluksi hän jo silloin hylkäsi kätkyen yksin ja etsi jotain parempaa ajan kuluketta: Aluksi hän löi seinäpallia, mutta kun semmoinen yksin lyöminen ei huvittanut, ryhtyi hän soittamaan savikukolla.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt pari säveltä puhaltaa, kun porstuasta kuului ihmisten ääniä. Hän luuli äitinsä olevan tulossa, säikähti, heitti savikukon nopeasti penkille ja syöksyi, tukkapäänsä pelastuksesta huolehtien, työnsä ääreen, alkaen souvattaa hartaasti, ikäänkuin ei olisi työnsä äärestä hievahtanutkaan.
Mutta tulijat olivatkin meidän kolme tuttua poikaamme. He tulivat varovasti, luullen talon isäntäväen olevan kotona. Oitis huomasivat toki sen olevan poissa ja Kepu korjasi erehdyksensä — liian hiljaisen tulonsa — syöksymällä päätä pahkaa sänkyyn, jossa laski häränpyllyn ja kehasi:
"Nyt on hyvä, kun ei ole Akun isää eikä äitiäkään!… Onhan pojat?"
Mutta toiset eivät joutaneet vastaamaan, sillä Viku oli jo löytänyt savikukon ja puhalsi siihen niin että posket olivat haleta. Silloin Juko, joka oli omien asioittensa ja varsinkin Vikun äskeisen ilmotuksen johdosta pahalla päällä, syöksyi soittajan kimppuun, alkaen vaatia:
"Anna poit te tavikukko!"
Viku juoksi pakoon ja puhalsi yhä kovemmin. Juko painoi perästä ja vaati jo puoli-itkien, tiukasti, miltei ärjäsemällä:
"Anna poit te, kuule!… Anna tukkelaan!"
Mutta ei. Viku juoksi pakoon ja puhalsi. Silloin täytyi Jukon jo ruveta parkumaan. Hän itki täyttä voimaa:
"Yyy! … Y-yyyy! … Y-yyyyy!" parkasi hän jo kun olisi ollut häntä äkkiä veitsellä pistetty. Viku jo pysähtyi. Sen johdosta pääsi Juko häneen käsiksi ja alkoi retuuttaa mekosta, yhä vain parkuen ja vaatien kukkoa.