"Anna poit te kukko!… Anna poit!"
Meluun heräsi lapsi ja alkoi huutaa, niin että naama meni punaiseksi. Viku säikähti sitä, luullen äidin tulevan hätään. Nopeasti viskasi hän savikukon pois, ollaksensa äidin saapuessa muka viaton. Juko otti kukon, puhahteli vihaisesti, pyyhki likaisilla käsillään silmäänsä ja alkoi puhaltaa, ikäänkuin sulattaaksensa sydäntänsä, näyttämällä toisille, että hän se nyt on savikukon herra.
Mutta taas kohtasi häntä kova onni: Toiset eivät välittäneetkään hänen soittamisestansa mitään. Aluksi he näet huolehtivat omasta turvallisuudestansa äidin tulon varalta, ja kun äitiä ei kuulunutkaan, veti pikku lapsen itku heidän huomiotansa. He tarkastelivat huutavaa lasta aivan läheltä, joten Jukon puhallus jäi aivan huomaamatta. Se taas kaiveli ärtynyttä Jukon mieltä. Hän murjotti yksinänsä. Kepu ihmetteli lasta:
"Voi kun sillä on punaiset kasvot!"
"Oi-joi!" oli Vikukin ymmärtävinänsä asiaa. Keskustelu kääntyi pikku itkijään. Aku kehasi siitä:
"Se on äidin!"
Toiset katsoivat suu auki. Vihdoin tiedusti Kepu:
"Mistäs se äitisi sen sai?"
"Saunan karsinasta!" kerskasi nyt Aku, joka tuli tiedostaan ylpeäksi. Kepu oli ymmällä, sillä hän oli saunan karsinasta löytänyt ainoastaan sättiä. Siksipä hän utelikin, tökertäen:
"Entäs miten se sai sen sieltä karsinasta?"