"Se vain löysi sen ja sitte kääri riepuun… Ja sitte tuotiin äidille vehnäistä ja piiroita ja kaikkia!" selitti Aku yhä viisaampana. Taas puhalsi Juko, toivoen että se suututtaisi toisia. Mutta ei. Lapsi parkui jo niin että oli pakahtua. Viku siitä innostui ylpeilemään:
"Voi pilu kun te huutaa!"
"Mitä se huutaa?" tiedusti Kepukin, mutta Aku ei tiennyt. Viku, jolla oli pikku sisar, oli äitinsä hoitopuuhista yhtä ja toista huomannut, arveli jo itkun syistä:
"Pittittääkö titä?"
Kukaan ei tiennyt. Aku koetti souvattaa parhaansa mukaan. Juko huomasi olevansa aivan unohdettu. Hän suuttui, sydämistyi ja koetti herättää huomiota, alkaen juonitella kovaäänisesti, ikäänkuin itsekseen uhaten:
"Enkä toita tavikukolla!"
Vieläkään eivät toiset joutaneet kääntämään häneen huomiota. Siksipä hän hetkisen odotettuansa aivan ärjäsi:
"Enkä toita!"
III.
Mutta Vornasen Liisa olikin jo kuullut lapsensa itkun ja riensi sitä viihdyttelemään. Hän kohenteli sen riepuja, kopeloi kapaluuksia ja hyvitteli, huulet pitkäksi supukaksi lapsen kasvoja kohti kurottaen: