"Voi, voi sitä lasta!… Voi sitä äidin kultaa!… Aa … aa … aa … aa!" käänsi hän hyvittelyn lauluksi ja souvatteli ja viihdytteli. Vieraat pojat katsoivat tapausta kierosti, hiljaa. Jukokaan ei uskaltanut enää ääneensä kiukutella. Kepu kaiveli sormella nenäänsä ja Aku varustautui luiskahtamaan tämän välikohtauksen aikana pois koko tuvasta.
Pian sai Liisa toki lapsen viihtymään, kumartui kätkyen viereen ja ryhtyi imettämään. Sitä tehdessä muisti hän Jukon äidin sanoneen aikovansa näinä päivinä vieroittaa Jukon ja hän alkoi pojalle leikitellä:
"Vieläkös se Juko imee?… Vieläkö, Juko?"
Juko katsahtaa muljautti häneen omituisesti, eikä vastannut. Mutta
Liisa tenäsi itsepäisesti, tavallaan Jukoa leikillä kiusatakseen:
"Kuule, Juko Pynninen!… Vieläkö sinä imet!… Sano nyt, Juko!"
"Enkä tano!" uhkasi silloin suutuksissaan oleva poika, jonka vaistomaiset epäluulot tämän keskustelun johdosta taas heräsivät.
"Enkäkä tano?… Minkätähden sinä et tano?" matkia leikitteli Liisa ja lisäsi:
"Tuleppas tänne, Juko Pynninen, niin Liisa antaa sinulle!… Tule nyt ime, Juko."
Taas vaikeni Juko ja synkkeni. Koko asia oli näet hänelle jo kuin joku kiusan kysymys. Liisa jatkoi leikittelyä:
"Tuletko sinä, Juko, imemään?… Tuletko?"