"Olisi!" täytyi Kepun myöntää ja Vikukin ihmetteli sitä lasten paljoutta, huudahtaen; "Voi tun työtävä!"
"Ja sitte kun ne kaikki oikein huutaisivat, niin sitte siinä olisi itkua!" ylvästyi siitä Kepu, mutta Aku uhkasi:
"Mutta me emme pysähtyisi vaikka ne miten huutaisivat… Me vain juoksisimme vaikka kärrit kaatuisivat…"
"Ja vaikka ne lapset tippusivat kärristä tielle, niin me emme pysähtyisi, vaan juoksisimme vain ja hirnuisimme… Vaikka kaikki lapset tippuisivat… Niinhän, pojat!" yhtyi Kepu.
"Niin… Näin me juoktitimme!" uhkasi Viku, yritti jo näyttää juoksua, mutta sotkeutui mekkonsa helmoihin ja lankesi. Oitis kohosi hän toki jaloillensa, syöksyi juoksuun ja hirnasi: "Hi-ha-ha!"
"Hi-lia-ha!" yhtyivät toisetkin ja alkoivat painaa perästä minkä jaloista lähti, aivan irvellä ikenin. Juko ei tahtonut jaksaa mukana pysyä ja kun hän muutenkin oli ärtyisellä päällä, alkoi hän pitää vastaan, ohjaksissa pysytellen. Mutta Kepu veti häntä nyt väkisin jälessänsä. Juko siitä ärtyi lisää. Hän heittäytyi jo ohjaksien varassa selkäkenoon, harasi vastaan, niin että lyhyet jalat vain töpittivät maata ja kun sekään ei auttanut, alkoi hän parkua:
"Elä juokte, kuule!… Elä juokte!"
Mutta Kepu ei hellittänyt, päinvastoin yltyi. Juko jo varustautui itkeä parkumaan, mutta lankesikin tielle mahalleen, pitkin pituuttansa. Ohjakset luiskahtivat pois käsistä. Kepu jatkoi kärreinensä toisten kanssa yhä vinhemmin. Suuttunut ajaja jäi nyt toisien uhalla tielle samaan asentoon, mihin oli langennut ja alkoi siinä mahallaan venyen huutaa, minkä kurkusta pääsi.
Kaikki turhaan. Toiset vain painoivat tietä pitkin. Onneksi sattui Kärnä itse olemaan kyntämässä ja lähestyi nyt tietä. Aitovieressä, luotinta muuttaessaan, hän alkoi ohimennen rääsittää Jukoa, kysyen:
"Itkeä jullitatko sinä, Juko?"