Juko katsahtaa muljautti kuin varkain ja hänen katseessansa vilahti keltainen Aatamin sappi. Hän ei kyennyt enää mitään selvää ajattelemaankaan. Kavalasti päätteli silloin Maija, venytellen maireasti:
"Ee-eihän se Juko enää … e-eeei!… Ei se poika enää semmoista suuhunsa panisi … ei vaikka sen voiteleisi siirapilla!"
Ja ystävällisesti lähestyi hän onnetonta miestä, koki sitä lohduttaa, tekeytyen hyväksi: Hän yritti pyyhkiä Jukon nenän ja kysyi samalla: "Vai ottaisiko Juko suuhunsa semmoisen?"
"Enkä tano!" uhkasi silloin Juko, riuhtautui äksysti irti Maijan käsistä, kääntyi päin seinään ja jäi siihen äkeissään seistä töröttämään. Maijakin heitti hänet nyt rauhaan, ryhtyi pyyhkimään pankkoa ja puheli sitä tehdessään:
"Ei … ei se Juko huolisi siitä… Ei se poika panisi tervaan huuliansa… Ei se panisi … ei."
"Vaikka mihin panitin!" uhkasi silloin Juko yksinäisyydessään, tuskin kuultavasti ääntäen ja alkoi tuijottaa seinän rakoon, jossa lihava russakka mateli. Ainoastaan silloin tällöin nikahti hän itkun jätteitä ja harmiansa pidätellen ja samalla vetäisten aina uudestaan solahtelevat kynttilänpäät takaisin sieramiin.
IV.
He olivat saaneet koiran pennun ja olivat jo paluumatkalla. Huolellisesti, hellävaroen kantoi Kepu sitä sylissänsä. Penikka uikutti ja pojat olivat siihen mieltyneet, kuten hyvään toveriin. Juko tosin kulkea jurotti matkan alussa yksinänsä, kun sisu ei antanut yhtyä toisiin, ja joskus itseksensä juonitella väyvätti jonkun suunaukeaman, laiskasti, kuten välinpitämätöntä harkittua alkua tavotellen.
Mutta vähitellen lyöttäytyi hänkin joukkoon, tosin synkkänä, mieli uhkaavana. Pojat puhelivat nyt penikastansa. Kepu laski:
"Kun löytäisi koiran pentujakin saunan karsinasta, niin sitte kun me niitä ottaisimme oikein paljon… Ottaisimmehan, pojat?"