"Ja jos kuka löisi niin me kun purisimme!… Purisimmehan, Aku?" tarttui Kepu. Tämä myönsi:
"Purisimme!"
"Voi pelhana!" nousi siitä jo Vikun mielenkiinto ja niin jatkui ylpeä suunnitelma yhä vain suureten ja oudostuen. Vähitellen kuvittelivat he itsensä nyt sankareiksi, isoiksi miehiksi, jotka noita äskeisen mielikuvituksen koiria löisivät, jos ne yrittäisivät purra. Kepu ylvästyi: "Minä kun niitä sitte oikein löisin seipäällä … ja pyssyllä ampuisin … ja sitte kun…"
Ajatuksen meno katkesi sanojen puutteessa. Aku tiedusti nyt synkkämieliseltä Jukolta:
"Entäs Juko?… Mitäs sinä tekisit … jos ne koirat purisivat?"
"Pelkele kun minä kiloaitin!" kuvastui myrtyneessä Jukossa ympäristö, kun hän vastasi samalla nikahduksiansa ja kyntilöidensä solahdusta pidätellen. Äkkiä lennähtivät toki ajatukset ja mielenkiinto toisaanne: Heidän päällitsensä sattui näet lentämään korkealla raakkuva varis. Siinä paikassa ryhtyivät he sitä kivittämään ja äskeisestä koira-asiasta miehistynyt Juko uhkaili kivellä varista tavottaessaan:
"Tenkö täyteittä tiinä laakut!… Työtävä!"
* * * * *
Näin jatkuu paluumatka. Juko oli taas alkanut hautoa omaa luontoansa, tajuamatta edes ärtyisyytensä syytä. Joskus vain oli selvillä, että terva-asia se nyt häntä painostaa ja että häntä sen johdosta kiusataan. Pian sai hän toki aiheen keventää sydäntään juonittelulla: Kepu näet oli mieltynyt koiran penikkaan niin, että julisti itsensä sen isännäksi, ilmoittaen vain lyhyesti:
"Tämä on minun koira."