"Anna poit te koila!"
Kepu vaan puristi koiraa yhä hellemmin syliinsä, eikä ollut kuulevinaan. Juko jo tyrskähti kertasen itkun tapaisesti, niin että nenästäkin valahti saman tyrskähdyksen voimasta. Hän uudisti, ääntänsä korottaen:
"Te on minun koila!"
Toinen ei ollut vieläkään kuulevinaan. Silloin Juko tarttui jo takaa päin hänen housunkaulukseensa ja koveni:
"Minun koila te on!"
"Eipäs!"
"Onpat!" pani jo Juko parastansa ja alkoi tora. Juko riippui Kepun housunkauluksessa kiinni, vaati koiraa pois ja alkoi huutaa. Kepu uhkaili:
"Kunhan minä isälle sanon!"
"Tano!"
"Sanon kyllä!… Ja sanon vielä, jotta sinä … jotta sinä", tapaili hän jotain kielittävää ja tokasi paremman puutteessa: