Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä, heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.
Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin suusta. Hviu-hviu! — vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi huoneeseen ja ovi sulettiin.
— "En tahtonut päästä mitenkään… Mutta minun tuli ikävä yksin… Hyi, minkälainen ilma!" — lausui tulija riisuessaan lumista takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.
Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa, jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa…
Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän seasta.
Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:
— "Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?"
Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä. Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: "Tämä on sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!… Hautausmaalla eivät kypsy onnen-omenat…"
Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia, kodinonnea. Ne sanoivat: "Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi elämästä, tunnet kuin Jumala onnen." — Hän teki päätöksensä ja lausui:
— "Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni…"