Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi… Siellä on hekkuma hämynä… uudin on vienona värinä… siellä kukkii veripunainen aistipunakukka, lehtinä herkullisuus… värinä himojen ruoho… Se kukkii niin surullisena… kainona… viattomana… autuaana… ihanana… onnen-utuna… Sen tuoksu on huumetta… Sen kaikki on selittämätöntä… tutkimatonta… näkymätöntä…
— "Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?" — hymyilee Herve-neito.
He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä… ei Hänenkään…
Herve-neito nostaa viimeistä lievettä… Hän nostaa arimman uutimen reunaa… Hän näyttää elämän hameenhelmaa… nostaa sitä… näyttää elämän sukkanauhaa… sitten sen utuhelmoja… Hän nostaa elämän viimeistä lievettä… Sen takana nukkuu vaimo… Povi nousee huounnasta… rinta elämänhalusta… nisä on pieni punehtuma… Veripunainen kukka avaa armaimpansa… Harhamassa värisevät kaikki värit… Hän riutuu aistipunakukan väreihin… sen tuoksuun… sen hehkuun… sen tarjoamaan iki-onneen…
— "Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä…
Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan onnen," — hymyilee
Herve-neito…
Harhama värisi ja tavotti kotia … kukkinensa… Hän tahtoi sen saada ja ottaa…
Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja raukesi aistipunakukan armaaseen väriin…
* * * * *
Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti lumen läpi.
Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä hillittömämmin.