Hviu-uu! Pau! — raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva myrsky ruoskana kädessä…
Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa, tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.
Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki…
Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä. Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa, hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee kätköjänsä… se levittelee armaimpia antimiansa utuisille asettiinille… Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin pideltäviksi… näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi…
Se tarjoo aistipunakukkaa…
Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii huoneeseen… Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa…
Se kukkii veripunakukkana…
Ulkona ulisee myrsky… sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat…
Niiden käsissä on aistipunakukka…
Puhe alkaa… alkaa ja katkeaa… Onnen sirkka sirkuttaa kuuluvammin… Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi, onni käsin saatavaksi… Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta…