Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana…
Kaksi aatelia.
Elämä on Jumalan jauhinkivi…
Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili, kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina, urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta. Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa…
Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa kodin iltarauha…
Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu ja tuulahtaa kodin henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta, puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta. Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen…
Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.
Se on kodin puhdetöiden rauhaa…
* * * * *
Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen maailmankurjuutta.