Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta, ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja kolmannet olivat epätoivossa.
Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle, olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro. Edellinen heistä lausui rauhallisena:
— "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt… Hän puhdistaa meitä…"
Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:
— "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta, raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään, josta tässä Ruonan Aatu puhui."
— "Hyvä! Hyvä!" — huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se perustus ja kaikki olivat masentuneita.
Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti ikävöi… Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat hapset…
* * * * *
Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän armottomuus nousi suurena. Se nousi koko kansan hartioille. Se ei, kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi yhtenä miehenä:
— "Mitä tehdä?…"