Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:
— "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella näitä minun nykyisiä kivikouriani… Valitkaa!"
Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se ei tiennyt, minkälaiset tulevat elämän uudet kivikourat olemaan…
Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui valintaansa ja hajosi ja hätääntyi…
Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja lausunut niille:
— "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla rannoilla… Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän isänmaamme."
Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:
— "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä kerjännyt valtaa, tai ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla kunnollansa."
Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina, sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:
— "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa. Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi…"